Tiibetiläiseksi tulevassa elämässä.

Tiibetinbuddhalaisuuden, kuten monen muunkin buddhalaisen tradition, yksi suurimmista ihanteista on valaistua tämän elämän aikana. Valitettavan usein, etenkin nyt kun dharma on rantautumassa länsimaihin, sekaannuksia tulee niin lamojen kuin heidän oppilaidenkin osalta mikä on dharmaa ja mikä on kulttuuria. Nämä asiat sekoittuvat keskenään ja saammekin osaksi opetusten sijasta tiibetiläisiä roskia, joita emme oikeasti tarvitse.

Roskia on monenlaisia. Osa niistä liittyy tapoihin ja osa ruokaan... lista on melkeinpä loputon. Moni menee buddhalaiseen tapahtumaan vain huomatakseen, että paikalla oleva lama kuvittelee yleisön olevan 50-luvun tiibetiläisiä, jotka käyttäytyvät kuten he ja hyväksyvät samankaltaisesti kaiken mitä sanotaan. Hyväksyvät ja ottavat asian totena vain siitä syystä, koska Siddhartha joskus sattui ohimennen sanomaan niin juoksupojalleen. Opettaja myös perustelee läpikotaisin esille tuomansa pointin sanomalla: "Koska Buddha sanoi niin." Tämä ei tietenkään tyydytä länsimaalaista, joka on kyllästyttänyt mielensä skeptismissä ja maustanut sen rationalismilla. Kumpikin on hienoimpia asioita, joita lännellä on tarjottavana eikä niitä tulisi väheksyä. Ne ovat oivia työkaluja oikein käytettyinä. Kalama-suttassa Siddhartha kehoittikin meitä koettelemaan opetuksia ja opettajia ennen hyväksymistä. Myös "Kolmen jalokiven hartaus" -sutrassa (Recollection of three jewels eng. Könchög jerden tib.) Buddha toteaa: "Dharma on hyvä alussa, keskellä ja lopussa". Opetukset eivät huonone kyselyistä eikä kyseenalaistamisesta. Itseasiassa, aivan kuten kulta, ne vain paranevat läpikotaisesta koettelemisestaja turha palaa pois.

Opetustilaisuuden jälkeen opettajalle perinteisesti tarjotaan silkkihuivi - khatag. Tapa on jossain määrin rantautunut Suomeen. Ajatellaan, että kun opettajalle (tai luostarivalan ottaneelle) lahjoitetaan omaisuutta kerätään ansioita, jotka propelloivat henkilöä helikopterin siipien tavoin kohti kaukaista valaistumisen vuorta. Tällä myös autetaan muita, koska mitä nopeammin valaistuu, sitä nopeammin voi auttaa muita. Koko asetelman tragedia tulee esille siinä, että silkin valmistusprosesissa lukuisia silkitoukkia keitetään elävältä, jotta kerääminen helpottuisi ja kotelot avautuisivat "nätisti". Ei ole negatiivisempaa tekoa olemassakaan kuin elämän riistäminen toiselta. Täten khatojen tarjoaminen on verrattavissa lukemattomien silkkitoukkien raatojen lahjoittamiseen. Haluaisitko sinä sellaisen lahjan? Tästä huolimatta monet lamat eivät estä tämän haitallisen tavan jatkumista. Kuten Patrul Rinpoche sanoi: "Paras lahjoitus on oman harjoituksemme lahjoittaminen". Jos haluamme todella lahjoittaa jotain, meidän tulisi raahata ahterimme tyynylle ja meditoida uutterasti tai vapauttaa eläimiä. Tämä antaa meille hyvän kontemplaation, haluaako opettaja meidän hyvinvointia vai vaurautta?

Keskukseen (tai opetustilaisuuteen) mentäessä ei ole tavatonta törmätä joukkoon ihmisiä pyörimässä tärkeän näköisinä sinne tänne. He näyttävät samanlaisilta kuten me, mutta tiibetiläinen vaatetus erottaa heidät. Ja hetken kuluttua nenään kantautuu härskiintynyt voi-teen haju, mikä pistää silmät vuotamaan. Näistä voisi nopeasti päätellä, että edistyneempi harjoittaminen edellyttää uppo-oudon kulttuurin omaksumista (ja ehkä voi-teen keittotaitoja) sekä jonkinlaista oman kultturiin halveksimista. Miksi muuten hylkäisimme omat juuremme niin innokkaasti ja hyppäisimme jokaisen mahdollisen itämaisen villityksen kelkkaan? Tämä on säälittävää, sillä Suomen oma kulttuuri vetelee viimeisiä henkäyksiään ja on lopullisesti katoamassa ellemme tee mitään asialle. Kovin moni, kuten minä, ei omista edes kansallispukua tai osaa kansallistansseja.

Turhakkeet eivät lopu näihin. Ehkä yksi käsittämättömistä asioista on tiibetiläisten lamojen innokkuus pistää länsimaalaiset, kuten suomalaiset, resitoimaan sutria ja sadhanoita tiibetiksi. Haluaisin joskus pistää nämä samaiset mestarit suuren halliin ja antaa heille ääneen lausuttavaksi kahden tunnin edestä materiaalia. Tietenkin suomeksi, jota on sovitettu tiibetiläiseen fonetiikkaan. Katsotaan session loputtua kuinka paljon he ymmärsivät juuri läpi käymästään tekstistä.
Kun dharma saapui Tiibetiin, Kuningas Trisong Detsen määräsi välittömästi, että KAIKKI tekstit tulee kääntää tiibetin kielelle. Tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä syistä miksi Buddhan opetukset saivat niin vankan aseman Tiibetissä. Ja tämä on myös yksi tärkeimmistä argumenteista miksi saman tulisi tapahtua lännessä. Tiibetin kielen kuvitellun erikoisuuden korostaminen on mielestäni jäänne tiibetiläisten omasta patriotismista (lieve ilmiönä kham-por), joka on rantautunut tänne. Me emme tarvitse tiibetiläisiä tapoja, aakkostoa tai taikauskoa. Me tarvitsemme opetusten ytimessä kantautuvaa viisautta, joka on jatkunut sukupolvelta toisella rikkoutumattossa perimyslinjassa. Meidän on mahdotonta tavoittaa sitä, jos annamme kulttuurien roskan peittää näkemästä suoraan olennaiseen ja jos annamme kielimuurien olla ymmärryksemme edessä.

Lainatakseni Dzongsar Khyentse Rinpochea: "Valaistuminen on paljon helpompaa kuin tiibetiläiseksi tuleminen. Pystyt valaistumaan yhden elämän aikana, mutta tullaksesi tiibetiläiseksi sinun täytyy kuolla vähintään kerran."