Puolikuu jatkoi kasvamistaan järven yläpuolella heijastuen peilityynesttä pinnasta. Alaston nainen katsoi kuuta kuin omia kasvojaan hunnun alla. Hän etsi virheitä pohdiskellen muistuttiko Kuun pinta kasvoja aina täysikuun aikaan. Ei hänen kasvoja. Hänen kasvonsa olivat aivan liian virheettömät ja samettisen pehmeät. Kivi istuimena tuntui yhä lämpimältä, vaikka päivä olikin muuttunut jo eiliseksi. Toisin kuin talvella jolloin hänellä oli tapana istua samassa paikassa öisin ihaillen kuun kelmeää valoa. Viimeiset iltakajastukset olivat hetki sitten kadonneet taivaalta. Alaston nainen katsoi järvessä olevaa heijastusta kuin kadulla ohittaamansa vierasta.
Miehen päällä on kallis nykyajan trendejä noudattava puku. Silti hänen nuorekas olemus huokuu parivuosikymmenen takaista tunnelmaa ruuhkaisella kävelykadulla. Ihmisiä menee ohi kyljistä tönien reittinsä selväksi ja samalla tavalla mies kulkee eteenpäin.
Autot tööttäävät toisilleen merkkejä, pysähtyvät hetkeksi kunnes jatkavat taas matkaansa pitkänä jonona.
Lukemattomia kasvoja, jotka nousevat uudestaan esiin ennen nukkuumanmenoa. Samat kasvot haihtuvat nähtyihin uniin. Aamulla muistoista ei ole mitään jäljelle. Hän tietää nähneensä monet heistä aikasemminkin, kulkemassa samaa reittiä kuin hänkin, mutta vain eri suuntaan. Joskus miehen ollessa myöhässä tai liian ajoissa, hän on silti nähnyt samat henkilöt. He ovat olleet eri kohdissa kulkemassa vakaasti kohti määränpäätään. Viikonloput olivat poikkeus. Viikonloppu oli ennakoimaton hirviö, jonka käytöksestä ei saanut selvää. Paitsi kun teki tutut asiat, kävi baarissa yhdeksältä, otti ravintolan suositteleman, kuunteli kappaleita jukeboksista tai liikkui kavereiden kanssa puistoissa. Kavereiden kanssa oli se ongelma etteivät sanat koskaan kantautuneet hänen korviinsa asti. Kuuntelmisessa ei ollut vikaa. Vaivana oli tunne siitä, että mitään ei koskaan sanottu. Suurin huolen aihe tällä hetkellä oli loppuun asti matkaaminen, mutta ensin hän aikoi pysähtyä kahvilaan.
Televisioruudun muotoisella ikkunnalla varustettu keltainen ovi avautui kitisten, yläkarmissa olevat kellot kilisivät merkiksi myyjälle.
Nuori myyjätär – hänen hiukset olivat pitkät ja mustat, hänen silmänsä taivaan siniset – käveli sulavasti punavalkoraidallisessa kahvilapuvussa, joka korosti hänen kehonsa piirteitä ”Tervetuloa, mitä saisi olla?” ”Sama kuin ennenkin” mies sanoi asetellen varovasti mustaa salkkuaan vieressään olevalle istuimelle. Lyhyeksi leikatut harmaantuvat hiukset vajosivat alaspäin kun hän kohotti kahvikupin kohti suutaan. Kahvilatyöntekijä oli jo toisen asiakkaan kimpussa melkein toisella puolen tiskiä siitä missä hän istui. Kahvila oli sisustettu modernin vanhanaikaisesti. Lännenelokuvien rihkamaa oli pistetty tolppiin ja seiniin. Julisteita vanhoista elokuvista, joskaan ne eivät noudattaneet mitään tiettyä tyylilajia tummassa valaistuksessa. Akira Kurosawan juliste, Ranskan uuden aallon elokuvan juliste. Hänen silmät kantautuivat uudestaan asiakkaasta toiseen pujottelevaan nuoreen naiseen. Hän oli miehen haaveilema nainen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan viettänyt aikaa. Hän oli miehen Sanna Luostarinen kaatamassa tuoksuvaa kahvia ja tarjoilemassa uunituoreita rusinapullia.
Pinta rikkoutui parista pienestä aallosta. Kaiken tämän nainen pystyi kuvittelemaan katselemalla vedenpinnasta näkyvää kuunheijastusta. Oli vaikea sanoa mitään kuvajaisten todellisuudesta. Tyyneyden ottaessa järven uudestaan haltuunsa oli miehen tapahtumat selkeänä naisen edessä.
